tilastokaunistuksena työnhaussa vai?

On se melekomoisen hauskaa olla työnhakijana yli viisikymppisenä...juu... Olenkohan nyt tähän mennessä joulukuusta lähtien onnistunut pääsemään jopa neljään henkilökohtaiseen työhaastatteluun. Jokaisessa näissä on ollut ensin puhelinhaastattelu ja parissa tapauksessa ihan toimitusjohtaja itse on innostuneenea soittanut takaisinpäin, kun olen ottanut rekrytoijaan yhteyttä. Siinä sitten on pyydetty lähettämään pikaisesti cv:t ja työhakemus ja sovittu haastattelupäivä. Kun tämä haastattelupäivä on koittanut, kolmessa näistä on vaihtunut haastattelija eri henkilöksi tai vähintään toisella haastattelijalla on ollutkin este, ettei ole voinut tulla paikalle. Onko minun hakemuksissani joku vika? Vai olisiko tuo sotutunnuksen vuosiluku jotenkin säikäyttävä? Miten voi muuttua käsitys ihmisestä yhden vuosiluvun vuoksi? Puhelimessa keskustellessa kun tuntuu, että olen oikein hyvä ehdokas työhön ja kokemusta ja tietoa on juuri siltä alalta, jota työtehtävä edellyttää.
Olihan minulla viideskin työpaikkayhteys, kyselin puhelimitse työstä ja kerroin itsestäni, siinäkin työpaikassa olivat juuri ne elementit, mitä osasin jo ja mihin olisin ollut hyvin innokas opettelemaan. Mutta sitten tuli kysymys, minkä ikäinen olet? Vastasin. Hiljaisuus. ..ja sitten...no, meidän täytyy odotella, millaisia muita hakijoita on, voit lähettää kyllä työhakemuksesi meille, otamme sitten yhteyttä....Ei ole kuulunut yhtään mitään sieltä suunnalta, siis selvästi ikä painaa vaakakupissa. Onhan tietysti terveydentilassakin ongelmaa, mutta osaan itse jo karsia sellaiset pois hakuvaiheessa, mitä en pysty tekemään, kun on kyse fyysisetä ongelmasta. Etuna työhön ottajalle on se että voisin olla uudella työantajalla palkattomana jopa puoli vuotta, eikä tämä tunnukaan olevan este vaan ehkäpä tämän ja iän yhdistelmä. Tiedä häntä..

Paras juttu oli viimeinen haku viimeviikolla. Menin yritykseen sisälle, istahdin odottelemaan aulan sohvalle, koska olin etuajassa hieman. Siinä sitä porukkaa kuljeksi edes takaisin ja myyntikeskusteluja käytiin jopa silmieni alla ja kuuloetäisyydellä. Tavoitteet tuntuivat olevan korkealla:) No, minua piti haastatella nimetty naishenkilö...odottelin..sitten lähelleni kirjaimellisesti hiippaili nuori mies hissukseen, sai sitten kakaistua vienosti, haastattelen sinut, olen se ja se..hädin tuskin kuulin. Vastasin, esittelin itseni ja totesin hänelle, että odottelin tätä naishenkilöä, niin hieman yllätyin...todellisuudessa hämmennyin hieman.
Päästiinpä sitten asiaan, "Olli" kysyä sopersi, mitä haluat kertoa itsestäsi..ja sitä rataa...melkein meni minun yksinpuheluksi, mitään papereita hän ei kysynyt, vaikka piti niin alkuperäiset olla mukana. Siis hän ujosteli niin paljon, ettei haastattelusta oikein voinut puhua. Olinkohan niin pelottava, sanoinkin hymyillen, että työnantajilla taitaa olla kiintiöt siihen, että  miten monta yli viiskymppistä haastatellaan, että pysyy tilastot kauniina. No, hieman jo hymyili "Ollikin" ja huumorillahan se loppu sitten menikin. Huomasin ujostelun ja asiakaspalvelun ammatilaisena osaan suhtautua monenlaisiin tilanteisiin, olin hyvin luonteva ja ystävällinen.  Heräsi vaan epäilys, että siellä varsinainen työhön ottaja luovuttikin homman rekrytoijaharjoittelijalle, koska olin niin selvä tapaus, ettei minua kannata edes ammattilaisen haastatellakaan. Lähtiessä tämä "Olli" ei oikein osannut edes hyvästellä, vaan mutisi jotain yhteydenotosta, jos minuun päätyvät...siis ei tule yhteydenottoa, se on saletti!  Tässätapauksessa ei kyllä haittaa, työ paljastui sellaiseksi, "Ollin" kertoman perusteella, jota en halua tehdä enkä ole siinä hommassa omalla sektorillani. Ja työympäristö näytti järkyttävältä, pimeähkö, ylhäällä ikkunat, halli ja vielä kylmäkin..hrr...ei kiitos...on eväitä muuhunkin hommaan...

Tästä aiheesta saattaa tulla juttua enemmänkin, jahka "kokemuksia" tulee lisää, on vaan haettava sitkeästi uutta hommaa, ettei nuo vuodet karkaa aivan överiksi ja koska entistä työtäni en pysty hoitamaan...työeläkevakuutusyhtiö väijyy takana... siis son moro tällä erää!

3. marmatus

No ei nyt tänään niin mahdottomia...mutta......ärsyynnyn tiedon kulun nopeudesta ja kun se tulee aina samalta taholta :) Huvitti tuossa taannoin, kun tuolla naamakirjan puolella tuli esiin taas erään "läheiseni" viesti, että nyt sitten hänen kaverinsa, jonka minäkin kyllä tunnen erittäin hyvin, on liittynyt sosiaaliseen mediaan. Ja tämä tapahtui välittömästi, siis sekunnin päästä, heti kun ao. oli liittynyt. Jotenkin alkoi vaan hieman tulemaan sellainen olo, että joo..taas.. ei pääse tieto katoamaan. Mielestäni tämän liittyjän olisi ollut ehkä mukava haeskella kavereita itsekseen ja päättää, kuka saa kaveripyynnön ja sitten ei vähäisempi ehkä se ilo, että itse saa ilmoittaa olevansa mukana...Mutta hei, olenkohan minä itse nyt itsekäs, olisin ehkä itse halunnut löytää hänet feisbuukista ja pyytää kaverikseni, ilman mitään välikäsiä... Tämä "läheinen" kyllä yleensäkin tuntuu harrastavan koko suvun tietotoimistona olemista, varsinkin sukulaiset saavat "hälytyksen", jos jotain satun suunnitelmistani hänelle puhumaan, no yritän jo pitää varani, mutta kun en viitsi suoraan sanoa hänelle, vihjauksia hän ei ymmärrä, vaikka kuinka yrittäisi kantilta jos toiselta ilmaista, ettei ole tarpeellista kaikista asioista infota ympäri suomen niemen. Hän on kuitenkin ihan kiva tyyppi enimmäkseen, mutta tämä asia saa minut kyllä melkein raivon pintaan...tai se on sellainen inhottava olo tuolla taustalla...
Tämä juttu on sellainen, joka vaivaa ja en tiedä, miten saisin itseni suhtautumaan pehmeämmin asiaan. Olen niin sellaisen kasvatuksen tuotos, jossa painotettiin sitä, ettei toisten asioista kerrota ja toisten asioihin puututa, jos ei ole kyse jonkinlaisesta hädästä tms. vastaavasta. Minusta on ikävää, jos itselläni on joku kiva asia, josta haluan valikoidulle joukolle ystävistäni kertoa, niin siitä tietää jo kaikki, kas joku on jo kertonut ja itseltäni jää se kertomisen ilo, kun ystäväni sanoo, että joo, toinen sen asian oli jo eilen puhunut esim. puhelimessa. Siis mihin sitten tarvitsee yleensä mitään kertoa, kun kertoo vaan sille, joka kuitenkin sen tiedon pistää sumeilematta eteenpäin..haloo..ei tarvitse soitella, ei sähköpostia, ei naamakirjaa, ei tekstaria... siis yksi "ystävä" riittää! Arrghh..

Mutta kaikesta huolimatta pää pystyyn, helpotaa vain laittaa näitä ajatuksia riveille, tääkin kai on tuota samaa "rollausta" vai... mutta kun en halua pahoittaa kenenkään mieltä...no en tiedä, mikä on viisasta..

2. marmatus

Että sitten ärsyttää, kun sovit viraston virkailijan kanssa, että hän lähettää sinulle sähköpostitse lausunnon, jonka sinä tarvitset toista virastoa varten, niin se tulee vasta viikon kuluttua. Ja kyse on vaan yleisluontoisesta lausunnosta, jonka virkailija kirjoittaa tietotekniikallaan ja lämäsee siihen vaan sähköisen allekirjoituksen. Sinä olet jo viikoa aiemmin varannut kaikki muut paperit, jotka pitää sinun laittaa siihen toiseen virastoon, näin se vaan asian loppukäsittely viivästyy viikolla. Ei vaan oikein mene jakeluun tämä...Oletko sinä vaan liian hoppuinen ja voihan olla, ettet tiedä sitä asioiden määrää, mikä virkailijoilla on hoidettavana, mutta ei pitäisi sitten luvata mitään aikaa, jos ei pysty pitämään lupauksiaan.

1. marmatus

Niinkuin kuvauksessa on, tämä blogi toimii purkupankkina kaikenmaailman ajatuksille ja ärsyttäville asioille, mikä nyt sitten milloinkin sattuu kolahtamaan nurjalle puolelle sisintä.
No, nyt sitten jotenkin alkoi tämä joulun kahden puolen oleva tohina  mietityttämään, olisiko, kun vielä joitain joulun rippeitä tässä juuri raivailin pois. Onhan se mukavaa tuo joulu, mutta kun siitäkin tehdään jonkinlainen suorituksen paikka. Varsinkin, kun toisaalta puhutaan perinteistä ja niiden vaalimisesta, mutta toisaalta markkinavoimat tai mitkä voimat lienevätkin, suunnittelevat jo tulevan joulukauden värit ja tilpehöörit. Nyt trendinä tuntui olevan, että hoppeeta ja valkoista se olla pitää...ei muu ole mitään... no, siitähän sitten ongelmaa tulee, kun entiset ihanat kultakoristeiset käsinpuhalletut lasipallot eivät enää toimikkaan. Joku nyt sitten sanoo, että eihän sitä tarvitse trendien mukaan mennä... mutta kun me naiset vaan olemma niin herkkiä ulkoisille vaikutteille, niin minkäs teet..on hankittava hopeakoristeiset pallot ja muut vermeet, koska ne sopivat paljon paremmin valkoisten lyhtyjen pariksi, jotka oli pakko hankkia, kun entiset olivat menneet tosi huonoiksi jo vuosien saatossa. Ja ne valkoiset lyhdyt olivat kaikista kauniimmat koko valikoimasta ja niin nätisti laitettu kaupassa esille niiden hopeakoristeisten pallojen ja valkoisten led-valojen kanssa.  Joulun ajan koristelustakin on tullut jo sitä sisustamista, blogit ja lehdet ym. ovat pullollaan kuvia siitä, miten kukin on luonut uuden joulusisustuksen. Ai kun ihana..huokailu kuuluu kuvien ja kirjoitusten läpi...tulee melkein allergiseksi sanalle ihana...Kyllä siinä heikompi osainen on sitten hieman paineessa, kun kukkaro ei antaisi oikein periksi uutuuksille ja työkaverit vaan toitottavat, missä kaupassa niitä kaikkein ihanimpia somistuksia on ja esittelevät sitten hankintojaan.
Niin sitä sitten tavaraa tulee lisää huusholliin ja sinne se punaisissaan loistava puolimetrinen tonttupoikakin unohtuu vaatehuoneen ylimmäiselle nurkkahyllylle viettämään jouluaan ypöyksin...onko reiluu...eikö olisi mukavampaa tukeutua niihin entisiin joulutunnelman luojiin, mitä aikojen saatossa on tullut hankkineeksi..tuttua ja turvallista näiden maailman melskeiden keskellä...no mistä vinkkelistä asioita katsoo...